Juuri kun pitäisi olla ja toimia, tapahtuu niin että et itse voikaan päättää tekemisistäsi. Sairastuin poskiontelotulehdukseen. Olen sitä mieltä että kun sairastuu, pitää sairastaa. Mutta nyt kun olen sijaisena työssä josta tykkään ihan mielettömän paljon niin ajattelin että käyn sitten kipeänäkin töissä(etten vaan menetä työpaikkaani). Siis särkylääkettä aamulla naamaan ja töihin. Pari antibioottikuuria lisäksi. Päivät töissä ja illat kotona sohvalla jaksamatta tehdä yhtään mitään. Kaikki ympärillä olevat asiat mitä olisi pitänyt hoitaa, harmittivat. Eniten harmitti se, että en jaksanut kirjoitta blogia; olin ajatellut että tätä kautta ihmiset saavat vaalien alla tietoa siitä mitä ajattelen asioista joihin kuntapäättäjänä vaikutat.
Juuri kun olin toipumassa taudista, iski selkäkipu. Nyt viikonloppuna. Istutin muutaman kilon kukkasipuleita pihalla tyttärentyttäreni kanssa. Oli ihana puuhastella raittiissa ulkoilmassa ja katsella kaksivuotiaan Innan touhuja. Inna kovasti auttoi mummia, hän kuori minun tulppaanien sipulit ja heitteli niitä sitten penkkiin. Välillä juoksi autotalliin soittamaan vanhaa harmoonia ja laulamaan. Ukin kanssa vaihtoi talvirenkaat.
No näin meni päivä, välillä nukuttiin päiväunet. Illan suussa kun alkoi hämärtyä, tulimme sisään. Selässäni tuntui vähän ikävältä ja olkapäätä särki mutta ajattelin että se menee ohitse. Maanantaiaamuna heräsin valtavaan päänsärkyyn; töihin ei voinut lähteä vaikka kuinka harmitti. Lääkäriin iltapäivällä, lääkäri sanoi että nyt kyllä pitäisi levätä pari päivää. Hirvittävä määrä lääkkeitä.
Sillloin kun on terve niin sitä vain menee ja tekee, mutta aina ei elämä olekaan itsestä kiinni.Vanha äitini kapinoi nyt kovasti kun tarvitsisi apua itselleen, hän joka on aina tehnyt itse kaiken ei pärjääkään enää ihan itsekseen.
Äitini on melkoisen itsenäinen ja itsepäinen. Hänellä ajatus on leikkaa kuin partaveitsi; hänen mielestään hänen joka on tehnyt Suomen valtiolle työtä yli neljäkymmentä vuotta, pitäisi saada mahdollisimman hyvä hoito. Nyt hänellä käy päivittäin hänen sairautensa takia neljä kertaa hoitaja. Äidin mielestä hoitajat vain käväisevät pikaisesti, kuten äitini sanoi:"Hyvää päivää ja hyvästi" -tyylillä. Tässä piilee osatotuus; hoitajilla on kiire, he ehtivät juuri ja juuri tekemään ne tehtävät joista on sovittu ja äitini joka on puhelias ihminen odottaa että hän saisi myös jutella häntä askarruttavista asioista(joita on paljon). Nyt meidän lasten pitäisi saada hänet ymmärtämään että ulkopuolista apua on otettava vastaan ja mitä siihen sisältyy. Äidillä on hyvä eläke eikä hän ymmärrä sitäkään että hoitomaksu nousee huomattavasti koska avun tarve on suuri.
Haavanhoito, hygienia, siivous, lääkkeet sekä omakotitalon muut piha- ja huoltotyöt; kaikki nämä asiat pitäisi hoitua: äidin mielestä hän itse voi suoriutua näistä tai sitten me lapset voimme auttaa häntä näissä asioissa. Nyt vaan on niin että meidän lasten aika eikä voimavarat riitä näihin kaikkiin ja ristiriita on valmis. Lapsilla on huono omatunto ja syyllisyys siitä että ei jaksa, ei kykene. Äiti kokee että häntä holhotaan kun hän ei saa päättää omista asioistaan.
Tästä päästään yhteen isoon asiakokonaisuuteen missä kuntapäättäjien hyviä ja oikeanlaisia päätöksiä tarvittaisiin; mikä on hyvää hoitoa vanhuksille; miten vanhuksen selviytymistä tuetaan? Tai muuten omaishoitoa tarvitseville.
Itse henkilökohtaisesti ihmettelen ja arvostan suunnattomasti niitä omaishoitajia jotka päivästä päivään ja vuodesta vuoteen jaksavat hoitaa läheistään kotona niin pienellä tuella mitä yhteiskunta tarjoaa. Omaishoito vaatii hirvittävän määrän sitkeyttä ja jaksamista omaishoitajalta. Ja koska koko ajan puhutaan siitä että ihmisten kotona pärjäämistä pitää lisätä ja tukea niin tässä on sarka josta voisi aloittaa; jos joku sitoutuu toista ihmistä kokopäiväisesti hoitamaan niin siitä pitää maksaa hänelle kunnollinen korvaus ilman että siitä tarvitsee taistella saako vai eikö saa ja lisäksi omaishoitaja tarvitsee myös itse lomaa ja vapaata raskaasta työstään; mielestäni enemmän kuin mitä he nyt saavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti